Avainsana-arkisto: Työssäoppiminen

Oppisopimuskoulutus on loistava polku työelämään – ajatuksia työministeri Lindströmin keskustelutilaisuudesta oppisopimuskoulutuksen kehittämisestä 24.1.2019

Työministeri Jari Lindströmin oppisopimuskeskustelun virittämiä ajatuksia

Työ- ja elinkeinoministeri Jari Lindström järjesti 24.1.2019 pyöreän pöydän keskustelutilaisuuden oppisopimuskoulutuksen kehittämisestä. Avauksessaan Lindström totesi, että työvoimatarpeeseen vastaamiseen tarvitaan erilaisia oppipolkuja. Oppisopimuskoulutus on osoittautunut toimivaksi poluksi koulusta työelämään monessa Länsi-Euroopan maassa. Mutta mikä olisi Suomen oppisopimuskoulutusmalli? Miten voisimme lisätä työpaikalla tapahtuvaa oppimista ja miten parantaa nuorten osallistumista?

Opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtaja Mika Tammilehto valaisi ammatillisen koulutuksen nykytilaa ja haasteita. Uuden ammatillisen koulutuksen lainsäädännön maastouttaminen on meneillään. Hän alleviivasi, että vaikka ammattiin oppimista pyritään siirtämään entistä enemmän työpaikoille, niin mitään lainsäädännöllisiä pakkoja tähän ei ole.

Ennen kommenttikeskustelua kuultiin kolme tapausselostusta (casea) siitä, miten oppisopimuskoulutuksen järjestäjät ovat rakentaneet kumppanuuksia yritysten kanssa ja mikä nykyisin toimii ja minkälaisia haasteita kentällä nähdään. Lidlin edustaja Maria Hekkala kertoi, että heillä saksalaisena perheyrityksenä on myönteisiä kokemuksia ammattikorkeakouluopinnoista oppisopimuksella. Hän esittikin toiveen, että myös Suomessa tämä tulisi mahdolliseksi. Yleinen mielipide oli, että nuorten mahdollisuus suorittaa kesäharjoittelun yhteydessä oppisopimuksella ammatillisia opintoja, on tullut hyvään tarpeeseen.

Tapausselostusten ja kommenttipuheenvuorojen pohjalta työ- ja elinkeinoministeriön Teija Felt teki yhteenvedon. Siinä hän esitti, että oppisopimuskoulutuksesta tiedottamista ja sen markkinointia tulisi tehostaa, tutkintokeskeisyyttä vähentää, lisätä kysyntälähtöisyyttä ja ottaa enemmän huomioon yritysten liiketoiminta koulutusta järjestettäessä.

Oppisopimuskoulutus työhallinnon välineenä

Kuin sattumalta saman päivän Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa kerrottiin Pellervon taloustutkimuksen julkaisemasta Työttömyyden laajat kustannukset -raportista, joka julkistettiin 21.1.2019. Sen mukaan yksityisille yrityksille annettu palkkatuki ja oppisopimuskoulutus vaikuttavat kustannustehokkaimmilta työllistämiskeinoina. Myös ammatillinen työvoimakoulutus antaa hyviä tuloksia mutta pidemmällä viiveellä kuin muut toimenpiteet, sen kustannukset ovat keskimääräistä korkeammat ja sen on todettu useissa tutkimuksissa olevan tehokkain iäkkäiden työnhakijoiden työmarkkinanäkymien parantamisessa.

Yritykset ovat työssäoppimisen portinvartijoita! Kuten Pellervon raportissa todetaan, palkkatuet ja oppisopimiskoulutus vaativat työnantajien osallistumista ja työntekijän tarvetta. Lisäksi tarvitaan myös motivoitunut opiskelija. Yksityisen sektorin palkkatukien ja oppisopimuskoulutusten määrään voitaisiin vaikuttaa tuomalla työ- ja elinkeinotoimistojen palvelut paremmin yritysten saataville sekä tukemalla ja helpottamalla niiden osallistumista työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin.

Mihin oppisopimuskoulutuksen suosio perustuu?

Oppisopimuskoulutuksen nykyinen arvostus Euroopassa ja maailmalla juontaa suurelta osin EU:n komission teettämään ja vuonna 1997 julkaistuun kaikki Unionin maat käsittäneeseen tutkimukseen, jossa todettiin, että oppisopimuskoulutus edistää erityisesti nuorten työllistymistä. Edelleen havaittiin, että oppisopimuskoulutuksella on työpaikkoja luovaa vaikutusta.

Lisäksi näytti siltä, että oppisopimuskoulutuksella on myös pitempiaikaista vaikuttavuutta työuraan. Tutkimuksessa saatiin viitteitä siitä, että oppisopimuskoulutuksella tutkinnon suorittaneiden mahdolliset myöhemmät työttömyysjaksot olivat lyhyempiä kuin muilla. Englannissa on todettu, että oppisopimuskoulutuksella on selvästi havaittavaa myönteistä vaikutusta myöhempään palkkakehitykseen. Suomessa Mari Kangasniemi (Työsuojelurahasto 2013) selvitti näyttötutkintojen tuottavuus- ja palkkavaikutuksia. Näyttötutkinnot nostavat yleensä yksilöiden palkkaa. Tämä liittyy myös oppisopimuskoulutukseen, sillä on ilmeistä, että työpaikoilla suoritetut näyttötutkinnot on tehty merkittävässä määrin oppisopimuskoulutuksessa.

Oppisopimuskoulutuksen vaikuttavuutta voidaan varmaankin selittää sillä, että oppisopimusopiskelija on hakemassa itselleen työtä, ja työnantajalla on tarve saada työntekijä. Koulutus vastaa siten työmarkkinoiden kysyntään. Lisäksi työssä oppiva nuori saa tilaisuuden näyttää ”kykynsä”. Hän pääsee myös kosketukseen hiljaisen tiedon ja systeemiosaamisen kanssa.

Kokemuksen mukaan työnantajat pitävät oikeaa asennetta työhön ja halua oppia uutta tärkeimpänä perusteena rekrytoidessaan uusia työntekijöitä. Tämä korostuu etenkin silloin, kun työnhakijoista on pula.

Myös työnantaja hyötyy

Kangasniemi tutki toimipaikkojen tuottavuutta käyttäen mittarina liikevaihtoa työntekijää kohden. Samassa työpaikassa näyttötutkintoja suorittaneiden suuri suhteellinen osuus selitti tuottavuutta. Lisäksi näytti siltä, että erityisesti nuorten alle 35-vuotiaiden aikuisten näyttötutkinnon suorittaneiden korkea osuus oli yhteydessä toimipaikan tuottavuuteen. Tämä tilastollinen yhteys voidaan selittää niin, että näyttötutkinnot suoraan nostavat tuottavuutta tai että näyttötutkintoja hyödyntävillä yrityksillä on käytössään keinoja sitouttaa tuottavia työntekijöitä.

Oppisopimuskoulutuksen vaikutuksia yritysten tuottavuuteen ja kannattavuuteen on selvitetty Englannissa useammissa tutkimuksissa, joista olen kirjoittanut muissa yhteyksissä. Myös Saksassa vallitseva käsitys on, että oppisopimuskoulutus on yksi yritystoiminnan menestyksen moottori.

Miten voisimme edistää oppisopimuskoulutusta ja työpaikalla tapahtuvaa oppimista yleensä?

Voisimme ottaa oppia Englannista. Siellä hallitus asetti tavoitteeksi, että Englannista tulee maailman johtava osaamisen maa vuonna 2020. Tässä oppisopimuskoulutuksen aseman vahvistaminen nähtiin keskeisenä keinona. Maahan perustettiin Kansallinen oppisopimuspalvelu NAS (National Apprenticeship Service), jonka pääjohtaja raportoi suoraan pääministerille. Sen johtoon rekrytoitiin tunnettu liikkeenjohtaja Simon Waugh. Minulla oli ilo tavata hänet aikoinaan Lontoossa. Hän kertoi, että silloinen pääministeri Gordon Brown ”soittaa minulle joka viikko tiedustellakseen miten meillä menee”. NAS:n toiminnan aikana sekä oppisopimusten määrät että koulutuksen laatu ovat ottaneet merkittäviä kehitysaskeleita.

Seuraavassa hallitusohjelmassa tulisikin oppisopimuskoulutus ja ammatillinen työssä oppiminen ottaa yhdeksi kärkihankkeeksi. Mutta ei riitä, että tähän vain osoitetaan umpimähkään uusia määrärahoja. Voisimme perustaa Kansallisen työelämäpalvelun, joka koordinoisi ja edistäisi valtakunnallisesti oppisopimus- ja koulutussopimusten käyttöä yrityksissä, puhuisi yritysten kieltä ja osoittaisi, miten kyseessä on investointi eikä vain kulu, josta ei ole odotettavissa tuottoa. Olisi mielenkiintoista nähdä – ottaen huomioon suomalaisen ammatillisen koulutuksen vahvuudet – voisimmeko päästä vielä parempiin tuloksiin kuin Englannissa. Tästä hyötyisivät opiskelijat ja työntekijät, yritykset ja oppilaitokset sekä viime kädessä koko yhteiskunta.

Lisätietoa työministeri Lindströmin pyöreän pöydän keskustelutilaisuudesta otsikolla ”Oppisopimuskoulutus on loistava, mutta vielä heikosti tunnettu polku työelämään”.

Kari

Tekstin on kirjoittanut

Kari Viinisalo
Oppisopimuskummit ry

 

 

 

Matkustajasta kuljettajaksi: JOPO oppilaiden kyvykkyyden tunteen vahvistaminen Suomessa

Iniön aukko Kustavi @kviinisalo

Kirjoittaja on fil.tri, psykologi Kari Viinisalo

*JOPO – Joustava perusopetus

Joyce C. Bonafield-Pierce on tehnyt varsin oivan väitöskirjan Minnesotan St. Thomasin yliopistossa Yhdysvalloissa (From Passenger to Driver: Strengthening Self-Efficacy in Finland’s JOPO Class Students). Hän haastatteli JOPO-luokan opettajia, ohjaajia, koulun rehtoreita ja entisiä oppilaita kahdeksasta koulusta eri puolilta Suomea. Haastateltavia oli yhteensä 35, joista seitsemän oli entisiä JOPO-oppilaita.

Väitöskirja tarjoaa mielenkiintoista luettavaa myös toisen asteen työelämäoppimisesta kiinnostuneille. JOPOn pedagogisia periaatteita voi hyvin soveltaa oppisopimuskoulutuksen ja myös niin sanotun tuetun oppisopimuskoulutuksen arviointiin ja kehittämiseen.

Tutkija tuo esiin, että JOPO-luokat Suomessa on tarkoitettu oppilaille, joiden koulumotivaatio on hiipunut, joilla voi olla jo lieviä sosiaalisia käyttäytymisongelmia ja joita sen vuoksi uhkaa putoaminen pois koulutusjärjestelmän piiristä. JOPO tarjoaa nuorille peruskoulun yläkoululaisille uuden mahdollisuuden löytää omat kiinnostuksen kohteensa ja uskon kykyynsä selvitä opinnoissa ja tulevassa työelämässä. Tällä hetkellä JOPO-luokkia on tarjolla noin 1900 oppilaalle. Yhteiskunnalle JOPO-toiminta on tavallista perusopetusta kalliimpaa.

Bonafield-Piercen tärkeinä tiedonantajina ovat JOPO-konkarit Kari Rajaorko sekä Petri Hänninen. He ovat olleet pioneereina luomassa käytännönläheistä pienryhmäopetusta (Oma ura -luokat), joka sitten vuonna 2006 otettiin opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta viralliseksi kehittämishankkeeksi joustavan perusopetuksen JOPO-nimellä. JOPO on myös oiva symboli, joka viittaa jopo-polkupyörään. JOPOn syntyhistoria on hieno esimerkki niin sanotusta alhaalta ylöspäin -kehittämisestä.

Bonafield-Pierce on tutustunut varsin hyvin Suomen peruskouluun ja sen pedagogisiin periaatteisiin, joissa korostetaan tasa-arvoa, ihmisen kasvun kokonaisvaltaista tukemista ja yksilöllisiä opintopolkuja. Hän toteaakin, että suomalainen koulu yleensä tarjoaa hyvän kulttuurisen ympäristön JOPO-luokkien toiminnalle.

JOPO-toiminnan kulmakivet

JOPO-opettajat korostivat, että onnistunut JOPO-toiminta edellyttää kolmen asian toteutumista. Näitä ovat:

  • Tiimi-opetus ja pienryhmä, jossa opettaja ja ohjaaja yhdessä luovat mielekkään oppimisyhteisön, jossa vaalitaan keskinäistä tukea ja opitaan yhdessä akateemisia sekä sosiaalis-emotionaalisia taitoja. Opettaja opettaa useita, jopa kuutta tai seitsemää, ainetta.
  • Käytännön harjoittelu työpaikoilla, jota JOPOssa sanotaan työssä oppimiseksi (nykyisin työelämäoppiminen), koska työpaikka on oma oppimisympäristönsä. Se tarjoaa nuorelle koululuokan ulkopuolista kokemusta, auttaa oman ammatillisen suuntautumisen löytämisessä ja vahvistaa uskoa itseen oppijana ja aikuisten työyhteisön jäsenenä. Toisena tavoitteena pidetään sitä, että myös koulun akateemisia oppiaineita voidaan oppia työssä. Ohjaaja toimii yhdyshenkilönä työpaikkojen ja koulun välillä ja seuraa nuoren työssä oppimista. Työpaikka antaa opiskelijalle todistuksen työpaikkaoppimisesta.
  • Leirikoulut (Learning camps), joita sanotaan myös seikkailupedagogiikaksi (adventure pedagogy), edistävät ryhmäytymistä ja keskinäisen luottamuksen syntyä. Eräät JOPO-opettajat ovat todenneet minulle, että leirikoulu on tärkeä osa rakennettaessa opettajan/ ohjaajan ja nuoren välistä luottamusta. Kun nuori havahtuu näkemään, että opettaja on aidosti hänen puolellaan ja tarkoittaa hänen parastaan myös rajoittaessaan ja antaessaan kriittistä palautetta, on ovi auki yhteistyölle.

Bonafield-Pierce sanoo, että JOPO-luokissa tehdään kovasti töitä. Viikon akateemiset kouluaineet pitää oppia kolmessa työpäivässä, koska keskimäärin kaksi päivää on työelämäoppimista. Entisten JOPO -oppilaiden kertoman mukaan työpaikoilla oppiminen on merkittävin ja aidoin oppimismahdollisuus. Siihen liittyvä luokassa tapahtuva kokemusten jakaminen on myös tärkeä oppimiskokemus nuorelle.

Tutkija tarkastelee JOPO-luokkia käyttäen hyväkseen tunnetun sosiaalipsykologin A. Banduran sosiaalisen kognition teoriaa. Keskeistä siinä JOPO-toiminnan näkökulmasta on ajatus minäpystyvyydestä (self-efficacy) Se viittaa siihen, että nuorelle kehittyy sellainen itseluottamus, että hän kokee pystyvänsä ratkaisemaan uusissa tilanteissa eteen tulevia ongelmia, vaikeuksia ja tehtäviä. Luokassa saatujen positiivisten omakohtaisten kokemusten lisäksi nuoren kehitystä tukee se, että hän näkee tovereidensa onnistuvan (vicarious learning, sijaisoppiminen).

Palautteen merkitys

Toisen, edelliseen liittyvän, tarkastelukulman tarjoaa psykologi Dweckin näkemys, että nuori voi asennoitua omaan oppimiseensa kasvuhakuisesti (growth mindset) eli ”tekemällä työtä voin kehittyä”. Toisaalta nuori voi kokea, että lahjakkuus ja osaaminen ovat enemmän tai vähemmän synnynnäisiä ominaisuuksia, eikä niihin siten voi omalla työllä vaikuttaa (fixed mindset). Syntyy luovuttaja-asennoitumista. Opettaja voi omalla palautteellaan vaikuttaa nuoren asennoitumiseen. Tuomalla esiin lahjakkuuden merkitystä suoritusten arvioinnissa tuetaan luovuttaja-asennoitumista. Korostamalla sitä, että nuori on saavuttanut tuloksia tekemällä hyvin työtä, vahvistetaan kasvuhakuisuutta. Dweck kuitenkin korostaa, että nämä kaksi asennetta ovat meissä aina olemassa samanaikaisesti, mutta tulemalla tietoiseksi niistä, voimme vahvistaa kasvuhakuisuutta.

Mielenkiintoinen on tutkijan havainto, että työpaikalla saatu palaute eroaa kokemuksellisesti opettajan ja kodin antamasta palautteesta. Nuorelle työpaikan positiivinen palaute kertoo, että ”pärjään tuolla aikuisten maailmassa”. Näin se antaa itseluottamusta ja lisää motivaatiota oppia.

Ihmiskäsitys

Kolmantena näkökulmana toimii Howard Gardnerin laaja-alainen käsitys älykkyydestä. Hän luettelee kahdeksan erilaista älykkyyden tai lahjakkuuden ulottuvuutta: kielellinen, matemaattis-looginen, spatiaalinen, ruumiillis-kinesteettinen, musikaalinen, interpersoonallinen, intrapersoonallinen ja naturalistinen (kyky olla suhteessa luontoon). Bonafield-Pierce näkee, että Suomen koululaitos on omaksunut tämän laajan lahjakkuusnäkemyksen opetussuunnitelmassaan.

Suomalainen JOPO- luokkatoiminta on onnistunut rakentamaan nuorissa kasvuhakuisuutta ja itseluottamusta. Siitä yhtenä osoituksena on, että JOPO -luokilta nuoret pääosin (noin 90 prosenttia) siirtyvät jatkamaan opintojaan toiselle asteelle.

 

Tutkijan suosituksia

Bonafield-Pierce esittää lopuksi toiveen, että JOPO-opettajien verkosto raportoisi ja julkistaisi kokemuksiaan Suomessa ja myös ulkomailla. Tutkimuksissa ja selvityksissä voisi kuulla JOPO-opiskelijoiden ja vanhempien ääntä. JOPO-oppilaiden myöhempiä elämänvaiheita olisi myös mielenkiintoista seurata, erityisesti niiden osalta, jotka eivät ole läpäisseet peruskoulun yhdeksättä luokkaa onnistuneesti.

JOPO-pedagogiikka ja ammatillinen koulutus

Bonafield-Piercen lähestymistapa soveltuu myös työelämäoppimisen tarkasteluun yleensä. Kuten tunnettua, ammatillisessa koulutuksessa olevat nuoret kertovat usein, että työpaikalla saatu oppi on ollut moninkertainen verrattuna ”luokkahuoneopetukseen”.  On ilmeistä, että työpaikalla toimiminen vahvistaa nuoren kasvuhakuista asennoitumista ja vahvistaa hänen itseluottamustaan, Banduran käsitettä käyttäen minäpystyvyyden tunnettaan. Nuori kokee, että hänet nähdään ”nuorena aikuisena” eikä ”varttuneena lapsena”. Hänestä tulee omien opintojensa subjekti.

Tuetun oppisopimuskoulutuksen näkökulmasta olisi mielenkiintoista pohtia, voitaisiinko JOPO-toiminnasta ottaa mallia. Esimerkiksi oppilaitoksissa voitaisiin järjestää oppisopimuskoulutukseen valmistavaa pienryhmävalmennusta, jossa pääpaino olisi opettajan ja opiskelijan sekä nuorten keskinäisen luottamuksen rakentamisessa. Työelämäoppimisen aikana luokka voisi tarjota nuorille kotipesän, jossa voitaisiin yhdessä jakaa ja reflektoida työssä saatuja kokemuksia opettajan johdolla.

Väitöskirja on luettavissa osoitteessa

https://ir.stthomas.edu/cgi/viewcontent.cgi?article=1104&context=caps_ed_lead_docdiss

Suomessa tutkittua

JOPO-luokkien toimintaa kuvattiin ja hankkeen vaikuttavuutta arvioitiin lukuvuoden 2007-2008 (Manninen, Jyri ja Saara Luukannel (2008) Joustava perusopetus- JOPO -toiminnan vaikuttavuuden arviointi. Opetusministeriön julkaisuja 2008:36). Käytän sitä hyväksi seuraavassa esityksessä.

JOPOssa kehitetään perusopetuksen vuosiluokkien 7-9 opetukseen uudenlaisia oppilaiden yksilöllisistä tarpeista lähteviä toiminnallisia opiskelumenetelmiä, pienryhmäopetusta, työpaikkaopiskelua sekä erilaisia oppimisympäristöjä hyödyntäviä lähestymistapoja. Peruskoulun suorittamista ja toiselle asteelle siirtymistä tuetaan myös moniammatillisen yhteistyön, varhaisen puuttumisen ja tehostetun koti – koulu -yhteistyön avulla.

JOPO-toiminta on organisoitu koulussa pienryhmiksi, joissa toimii opettaja ja työpari. Opettajilla on yleensä erityisluokanopettajan tai erityisopettajan koulutus. Työparit ovat kunnan nuorisotoimen palkkaamia nuorisotyöntekijöitä, nuoriso-ohjaajia, yhteisöpedagogeja tai koulunkäyntiavustajia.

JOPOssa onnistumista selitti enemmän oppilaan tausta ja elämäntilanne kuin tiettyjen toimintamallien soveltaminen JOPO-ryhmässä.  JOPOsta hyötymättömien kohdalla vaikea perhe- ja elämäntilanne oli pääsyy siihen, ettei oppilas saanut opintoja käyntiin edes JOPOn tuella. Eniten ja vähiten JOPOsta hyötyneitä erotti pääasiassa se, miten paljon oppilas osallistui perinteisestä työskentelystä poikkeavaan toimintaan. JOPOsta eniten hyötyneet osallistuivat useita päiviä enemmän erityisesti leireille ja työpaikkaopiskeluun.

JOPO-toiminnan vakiinnuttamista vaikeuttaa sen vaatimat lisäresurssit ja kuntien taloudellinen tilanne. JOPOssa kehitettyjen toimintamallien levittäminen muuhun perusopetukseen vaatii koulujen toimintakulttuurin ja oppiainekeskeisyyteen liittyvien rakenteellisten tekijöiden kehittämistä.

Bonafield-Piercen mukaan jotkut hänen haastattelemansa JOPO-opettajat olivat sitä mieltä, että nykyinen peruskoulun opetussuunnitelma ja siihen sisältyvä oppiainerajat ylittävä ilmiöpohjainen projektioppiminen on saanut vaikutteita JOPO-toiminnasta.

Learning through mind and body

Learning through mind and body

9.3.2018

Artikkeli kertoo, kuinka niin toisen kuin ylemmän asteen dedagogien olisi tarve löytää mind and body oppimisprosessissa.

The text was written by lecturer Virve Vainio from Haaga-Helia School of Vocational Teacher Education and education management professional Kari Viinisalo from Oppisopimuskummit ry.

Lue artikkeli

Oppisopimuskummit mukana JOPA ”joustavasti peruskoulusta ammattiin” -hankkeessa

Liian moni nuori ei saavuta riittäviä taitoja päästäkseen koulun jälkeen ammatillisiin opintoihin tai työelämään. Yhtenä ratkaisuehdotuksena on esitetty oppivelvollisuuden pidentämistä. Tämä ei kuitenkaan ole oikea lääke. Oppisopimuskummit ovat mukana kehittämässä uutta JOPA -pedagogiikkaa, jolla voidaan vaikuttaa myönteisesti opiskelijoiden motivaatioon ja ennaltaehkäistä syrjäytymistä. Tästä JOPA -hankkeesta – ”joustavasti peruskoulusta ammattiin” – on jo saatu hyviä kokemuksia.

Lue lisää JOPA -pedagogiikan ideasta.

Lisätietoja myös oppisopimuskummi Kari Viinisalolta, kviinisalo (at) gmail.com

Oppisopimuskoulutus voisi tarjota erityisopiskelijoille mahdollisuuden osallisuuteen yhteiskunnassa ja työpaikoille

Vammaisten sijoittumisessa työpaikoille on merkittäviä esteitä

Syyskuussa 2017 Oulun yliopistossa tarkastetun väitöskirjani Osallinen, syrjässä, marginaalissa onnellinen? Tutkimus oppisopimuskoulutuksen erityisopiskelijoista Suomessa ja Saksassa tulokset osoittavat, että vammaisten ja heihin verrattavien pitkäaikaissairaiden sijoittumisessa avoimille työmarkkinoille on maassamme merkittäviä esteitä, huolimatta muun muassa YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen.

Työmarkkinajärjestöjen ja työpaikkojen kielteiset asenteet ”erilaisia” työnhakijoita kohtaan ovat niistä silmiinpistävin. Asenteiden takana on yleisesti vallalla oleva käsitys, että vammainen on aina työnsä suhteen osatyökykyinen. Tämä ei pidä paikkaansa. Vammaisten joukossa on sen sijaan meitä tavallisia mutta myös huippuammattilaisia ja kaikkia siltä väliltä.

Saksassa työyhteisöjen asenteet ovat vähitellen muuttuneet entistä myönteisempään suuntaan, kiitos maassa laajasti käytössä olevan oppisopimuskoulutuksen ja niin kutsutun kiintiölain. Lain mukaan vähintään 20 työntekijää työllistävän yrityksen tai muun työyhteisön on työllistettävä vammaisen statuksen omaavia vähintään 5 prosenttia työvoimastaan. Mikäli työyhteisö ei täytä lainkohtaa, se joutuu maksamaan kuukausittaista sakkomaksua vammaisten työ- tai toimintakeskusten ylläpitämiseen.

Maassamme käytävässä nuorten ammatillista koulutusta koskevassa ei juurikaan ole tullut esille, että meillä on tuhansia työkykyisiä vammaisia tai heihin verrattavia pitkäaikaissairaita henkilöitä, joille oppisopimuskoulutus voisi tarjota mahdollisuuden osallisuuteen yhteiskunnassa ja työpaikoille erään keinon täyttää monilla aloilla jo vallitsevaa työvoimapulaa.

Oppisopimuskoulutus voisi tarjota erityisopiskelijoille mahdollisuuden osallisuuteen yhteiskunnassa ja työpaikoille

Ammatillisen koulutuksen menetelmiin kuuluvan oppisopimuskoulutuksen kehittämistyö on ollut vaihtelevaa, vaikka oppisopimuskoulutus on sinänsä ollut jo pitkään mahdollista useilla koulutuksen asteilla ja aloilla. Sen käyttäminen erityisopiskelijoiden ammatillisessa koulutuksessa on kuitenkin ollut todella vähäistä, lähinnä pienimuotoista kokeilu- ja kehittämistoimintaa.

Oppisopimuskoulutus on keskimäärin kolme vuotta kestävä, suurimmaksi osaksi työpaikalla ja työsuhteessa tapahtuva ammatillisen koulutuksen menetelmä. Työpaikalle nimetään opintojen ohjaamisesta vastaava työpaikkakouluttaja. Opiskelija suorittaa samanaikaisesti teoriaopintoja ammatillisessa oppilaitoksessa. Toiminnan organisoinnista vastaavat julkishallinnolliset oppisopimustoimistot. Opiskelija saa yleensä minimipalkkaa vastaavaa palkkaa. Työnantaja saa osan kuluista yhteiskunnalta koulutuskorvauksena. Vammaisen opiskelijan kohdalta yhteiskunnan vastaantulo kustannusten osalta on merkittävä.

Tutkimustyötäni varten haastattelin yhteensä 30 suomalaisen ja saksalaisen oppisopimuskoulutuksen avulla ammattiin valmistunutta vammaista henkilöä. Suurin osa heistä oli nuoria aikuisia. Haastatellut edustivat useita eri vammais- ja pitkäaikaissairauksien ryhmiä. Kaikkien toimintakyky ja soveltuvuus oppisopimuskoulutukseen oli todennettu ennen koulutukseen hyväksymistä. Suurin osa heistä oli sijoittunut koulutuksen jälkeen työsuhteeseen joko kokopäivä- tai osa-aikatyöhön. Useimmat suomalaiset työskentelivät siivous- ja puhdistusalalla, muut maatalous- ja puutarhatehtävissä sekä käsi- ja pienteollisuus-, sosiaali- ja terveys- tai keittiöalalla. Yksi oli jäänyt koulutuksen jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle ja toinen oli työttömänä työnhakijana. Muutamat haastatellut olivat sijoittuneet palkattomaan, ei-työsuhteiseen avotyöhön normaaleille työpaikoille tai vammaisten työkeskuksiin.

Oppisopimuskoulutus ja sitä kautta työllistyminen avoimille työmarkkinoille edistävät vammaisten ja heihin verrattavien pitkäaikaissairaiden yhdenvertaisuuden sekä arjen hyvinvoinnin kokemuksia. Saksalaisten haastateltujen joukossa oli niin vaikeavammaisia, että oppisopimuskoulutuksen tarjoamat mahdollisuudet vammaisten työllistymiseksi valaistuivat minulle jo sen vuoksi. Vaikuttavinta oli tavata vaikeavammaisia suurten auto- ja lentokonetehtaiden ”edelläkävijöitä”. He olivat ensin murtaneet työpaikan asennemuurin, vammaiseen työnhakijaan epäilevät tai kielteiset asenteet, ja olivat sen jälkeen saaneet työkavereikseen muita vertaisiaan. Ensimmäinen kuuro työntekijä suurella lentokonetehtaalla oli ”vetänyt perässään” jo 20 muuta viittomakielistä työntekijää samaan työyhteisöön. Tutkimuksen osanottajat toivoivat, että työnantajat katsoisivat heidän vammaisuutensa ”taakse” eli vahvuuksiinsa ja voimavaroihinsa. Monet olivat selkeästi valoisia onnistujia. Työ, myös osa-aikainen, on heille nyt tärkeä arjen jäsentäjä, mahdollistaa sekä tyydyttävän toimeentulon että tulevaisuuden myönteisen suunnittelun.

 

Marja Irjala 2017Marja Irjala

marja.irjala (@) gmail.com

Kasvatustieteen tohtori, ekonomi

Oulu

Katso, lue ja kuuntele Suomen ensimmäisen oppisopimusviikon satoa

http://www.oppisopimus.fi/oppisopimusviikko

Valtakunnallista Oppisopimusviikkoa vietettiin 9.–13.10.2017 ensimmäistä kertaa Suomessa. Oppisopimuskoulutusta juhlistettiin yli 150 verkko- ja paikallistapahtumassa ympäri maan. Tästä löydät koottuna viikolla Oppisopimus.fi-kanavissa julkaistua materiaalia.

Opiskelija, työnantaja, yrittäjä tai työpaikkaohjaaja

Katsele, kuuntele, lue ja hyödynnä!

 

Katso esimerkiksi oppisopimuskummien Leena Tompuri ja Kari Viinisalo FB-livetallenne, jossa he kertoivat, miksi yritysten kannattaa kouluttaa oppisopimuksella.

Onko työssä oppiminen ammatillisen koulutuksen harharetki?

Opetus- ja Kulttuuriministeriö: Ammatillisen koulutuksen reformi. Kuvalähde http://minedu.fi/amisreformi

Onko työssä oppiminen ammatillisen koulutuksen harharetki?

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu paljon ammatillisen koulutuksen uudistuksesta eli reformista. On valitettu, että uudistukseen liittyy huomattavat koulutussäästöt. Esimerkiksi Lahdessa toimivassa koulutuskeskus Salpauksessa on lehtitietojen mukaan (Kotiliesi 28.9.2017) jouduttu lopettamaan 110 opettajan työsuhde vuoden aikana. Samalla lisätään voimakkaasti työssäoppimista. Opettajien vähentäminen ja samaan aikaan tapahtuva työpaikalla oppimisen ja itsenäisen opiskelun lisääminen uhkaavat monen mielestä niitä nuoria opiskelijoita, jotka tarvitsisivat erityistä tukea.

Myös lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila kiinnitti Helsingin Sanomissa (HS mielipide 18.9.2017) huomiota siihen,  ettei ammatillisen koulutuksen meneillään olevassa uudistuksessa oteta riittävästi huomioon nuorten kasvun herkkyysvaihetta ja siihen liittyvää tarvetta saada tukea opettajalta ja kouluyhteisöltä. Kurttila näkee, ettei työnantajilla ole mahdollisuuksia ratkoa nuorten ongelmia.  Hän kysyy, onko ”koulumaisuudesta” tullut jopa aikamme haukkumasana.

Asia ei kuitenkaan ole mielestäni niin yksinkertainen. On totta, että ammatillisen koulutuksen yhteydessä puhutaan pääsääntöisesti siitä, miten koulutus vastaa työelämän vaatimuksia. Tämä perustuu paljolti työnantajien kautta aikojen esittämään valitukseen, ettei ammatillisesta koulusta tulevilla nuorilla ole riittäviä valmiuksia toimia aidossa työympäristössä. Nyt tehtävä ammatillisen koulutuksen uudistus pyrkii vakavasti poistamaan tätä puutetta.

Työpaikkaoppiminen tapahtuu aina suhteessa työhön, työtovereihin ja muihin työyhteisön jäseniin sekä asiakkaisiin ja erilaisiin sidosryhmiin. Filosofi Heideggeriin tukeutuen voidaan sanoa, että nuoren kasvun kannalta työpaikan merkitys ammattiin oppimisessa perustuu ennen kaikkea siihen, että nuori oppii tuntemaan itseään ja sitä, miten hänen toimintansa vaikuttaa muihin ihmisiin.

Inhimillisen kasvun kannalta nuoren herkkyysvaiheeseen kuuluu tarve itsenäistyä ja kokea, että häneen luotetaan. Työpaikkaoppiminen vastaa juuri tällaisiin tarpeisiin. Siksi meidän tulee tukea kaikin mahdollisin keinoin koulutuksen ja työelämän yhteistyötä. Työpaikkaoppiminen ei saa olla nuoren heitteille jättävää ”avohoitoa”. Opettajan tuki on tärkeää niin nuorelle kuin työnantajallekin.

3.10.2017
Kari Viinisalo
oppisopimuskonkari, oppisopimuskummi