Aihearkisto: Tutkimukset oppisopimuksesta

Matkustajasta kuljettajaksi: JOPO oppilaiden kyvykkyyden tunteen vahvistaminen Suomessa

Iniön aukko Kustavi @kviinisalo

Kirjoittaja on fil.tri, psykologi Kari Viinisalo

*JOPO – Joustava perusopetus

Joyce C. Bonafield-Pierce on tehnyt varsin oivan väitöskirjan Minnesotan St. Thomasin yliopistossa Yhdysvalloissa (From Passenger to Driver: Strengthening Self-Efficacy in Finland’s JOPO Class Students). Hän haastatteli JOPO-luokan opettajia, ohjaajia, koulun rehtoreita ja entisiä oppilaita kahdeksasta koulusta eri puolilta Suomea. Haastateltavia oli yhteensä 35, joista seitsemän oli entisiä JOPO-oppilaita.

Väitöskirja tarjoaa mielenkiintoista luettavaa myös toisen asteen työelämäoppimisesta kiinnostuneille. JOPOn pedagogisia periaatteita voi hyvin soveltaa oppisopimuskoulutuksen ja myös niin sanotun tuetun oppisopimuskoulutuksen arviointiin ja kehittämiseen.

Tutkija tuo esiin, että JOPO-luokat Suomessa on tarkoitettu oppilaille, joiden koulumotivaatio on hiipunut, joilla voi olla jo lieviä sosiaalisia käyttäytymisongelmia ja joita sen vuoksi uhkaa putoaminen pois koulutusjärjestelmän piiristä. JOPO tarjoaa nuorille peruskoulun yläkoululaisille uuden mahdollisuuden löytää omat kiinnostuksen kohteensa ja uskon kykyynsä selvitä opinnoissa ja tulevassa työelämässä. Tällä hetkellä JOPO-luokkia on tarjolla noin 1900 oppilaalle. Yhteiskunnalle JOPO-toiminta on tavallista perusopetusta kalliimpaa.

Bonafield-Piercen tärkeinä tiedonantajina ovat JOPO-konkarit Kari Rajaorko sekä Petri Hänninen. He ovat olleet pioneereina luomassa käytännönläheistä pienryhmäopetusta (Oma ura -luokat), joka sitten vuonna 2006 otettiin opetus- ja kulttuuriministeriön toimesta viralliseksi kehittämishankkeeksi joustavan perusopetuksen JOPO-nimellä. JOPO on myös oiva symboli, joka viittaa jopo-polkupyörään. JOPOn syntyhistoria on hieno esimerkki niin sanotusta alhaalta ylöspäin -kehittämisestä.

Bonafield-Pierce on tutustunut varsin hyvin Suomen peruskouluun ja sen pedagogisiin periaatteisiin, joissa korostetaan tasa-arvoa, ihmisen kasvun kokonaisvaltaista tukemista ja yksilöllisiä opintopolkuja. Hän toteaakin, että suomalainen koulu yleensä tarjoaa hyvän kulttuurisen ympäristön JOPO-luokkien toiminnalle.

JOPO-toiminnan kulmakivet

JOPO-opettajat korostivat, että onnistunut JOPO-toiminta edellyttää kolmen asian toteutumista. Näitä ovat:

  • Tiimi-opetus ja pienryhmä, jossa opettaja ja ohjaaja yhdessä luovat mielekkään oppimisyhteisön, jossa vaalitaan keskinäistä tukea ja opitaan yhdessä akateemisia sekä sosiaalis-emotionaalisia taitoja. Opettaja opettaa useita, jopa kuutta tai seitsemää, ainetta.
  • Käytännön harjoittelu työpaikoilla, jota JOPOssa sanotaan työssä oppimiseksi (nykyisin työelämäoppiminen), koska työpaikka on oma oppimisympäristönsä. Se tarjoaa nuorelle koululuokan ulkopuolista kokemusta, auttaa oman ammatillisen suuntautumisen löytämisessä ja vahvistaa uskoa itseen oppijana ja aikuisten työyhteisön jäsenenä. Toisena tavoitteena pidetään sitä, että myös koulun akateemisia oppiaineita voidaan oppia työssä. Ohjaaja toimii yhdyshenkilönä työpaikkojen ja koulun välillä ja seuraa nuoren työssä oppimista. Työpaikka antaa opiskelijalle todistuksen työpaikkaoppimisesta.
  • Leirikoulut (Learning camps), joita sanotaan myös seikkailupedagogiikaksi (adventure pedagogy), edistävät ryhmäytymistä ja keskinäisen luottamuksen syntyä. Eräät JOPO-opettajat ovat todenneet minulle, että leirikoulu on tärkeä osa rakennettaessa opettajan/ ohjaajan ja nuoren välistä luottamusta. Kun nuori havahtuu näkemään, että opettaja on aidosti hänen puolellaan ja tarkoittaa hänen parastaan myös rajoittaessaan ja antaessaan kriittistä palautetta, on ovi auki yhteistyölle.

Bonafield-Pierce sanoo, että JOPO-luokissa tehdään kovasti töitä. Viikon akateemiset kouluaineet pitää oppia kolmessa työpäivässä, koska keskimäärin kaksi päivää on työelämäoppimista. Entisten JOPO -oppilaiden kertoman mukaan työpaikoilla oppiminen on merkittävin ja aidoin oppimismahdollisuus. Siihen liittyvä luokassa tapahtuva kokemusten jakaminen on myös tärkeä oppimiskokemus nuorelle.

Tutkija tarkastelee JOPO-luokkia käyttäen hyväkseen tunnetun sosiaalipsykologin A. Banduran sosiaalisen kognition teoriaa. Keskeistä siinä JOPO-toiminnan näkökulmasta on ajatus minäpystyvyydestä (self-efficacy) Se viittaa siihen, että nuorelle kehittyy sellainen itseluottamus, että hän kokee pystyvänsä ratkaisemaan uusissa tilanteissa eteen tulevia ongelmia, vaikeuksia ja tehtäviä. Luokassa saatujen positiivisten omakohtaisten kokemusten lisäksi nuoren kehitystä tukee se, että hän näkee tovereidensa onnistuvan (vicarious learning, sijaisoppiminen).

Palautteen merkitys

Toisen, edelliseen liittyvän, tarkastelukulman tarjoaa psykologi Dweckin näkemys, että nuori voi asennoitua omaan oppimiseensa kasvuhakuisesti (growth mindset) eli ”tekemällä työtä voin kehittyä”. Toisaalta nuori voi kokea, että lahjakkuus ja osaaminen ovat enemmän tai vähemmän synnynnäisiä ominaisuuksia, eikä niihin siten voi omalla työllä vaikuttaa (fixed mindset). Syntyy luovuttaja-asennoitumista. Opettaja voi omalla palautteellaan vaikuttaa nuoren asennoitumiseen. Tuomalla esiin lahjakkuuden merkitystä suoritusten arvioinnissa tuetaan luovuttaja-asennoitumista. Korostamalla sitä, että nuori on saavuttanut tuloksia tekemällä hyvin työtä, vahvistetaan kasvuhakuisuutta. Dweck kuitenkin korostaa, että nämä kaksi asennetta ovat meissä aina olemassa samanaikaisesti, mutta tulemalla tietoiseksi niistä, voimme vahvistaa kasvuhakuisuutta.

Mielenkiintoinen on tutkijan havainto, että työpaikalla saatu palaute eroaa kokemuksellisesti opettajan ja kodin antamasta palautteesta. Nuorelle työpaikan positiivinen palaute kertoo, että ”pärjään tuolla aikuisten maailmassa”. Näin se antaa itseluottamusta ja lisää motivaatiota oppia.

Ihmiskäsitys

Kolmantena näkökulmana toimii Howard Gardnerin laaja-alainen käsitys älykkyydestä. Hän luettelee kahdeksan erilaista älykkyyden tai lahjakkuuden ulottuvuutta: kielellinen, matemaattis-looginen, spatiaalinen, ruumiillis-kinesteettinen, musikaalinen, interpersoonallinen, intrapersoonallinen ja naturalistinen (kyky olla suhteessa luontoon). Bonafield-Pierce näkee, että Suomen koululaitos on omaksunut tämän laajan lahjakkuusnäkemyksen opetussuunnitelmassaan.

Suomalainen JOPO- luokkatoiminta on onnistunut rakentamaan nuorissa kasvuhakuisuutta ja itseluottamusta. Siitä yhtenä osoituksena on, että JOPO -luokilta nuoret pääosin (noin 90 prosenttia) siirtyvät jatkamaan opintojaan toiselle asteelle.

 

Tutkijan suosituksia

Bonafield-Pierce esittää lopuksi toiveen, että JOPO-opettajien verkosto raportoisi ja julkistaisi kokemuksiaan Suomessa ja myös ulkomailla. Tutkimuksissa ja selvityksissä voisi kuulla JOPO-opiskelijoiden ja vanhempien ääntä. JOPO-oppilaiden myöhempiä elämänvaiheita olisi myös mielenkiintoista seurata, erityisesti niiden osalta, jotka eivät ole läpäisseet peruskoulun yhdeksättä luokkaa onnistuneesti.

JOPO-pedagogiikka ja ammatillinen koulutus

Bonafield-Piercen lähestymistapa soveltuu myös työelämäoppimisen tarkasteluun yleensä. Kuten tunnettua, ammatillisessa koulutuksessa olevat nuoret kertovat usein, että työpaikalla saatu oppi on ollut moninkertainen verrattuna ”luokkahuoneopetukseen”.  On ilmeistä, että työpaikalla toimiminen vahvistaa nuoren kasvuhakuista asennoitumista ja vahvistaa hänen itseluottamustaan, Banduran käsitettä käyttäen minäpystyvyyden tunnettaan. Nuori kokee, että hänet nähdään ”nuorena aikuisena” eikä ”varttuneena lapsena”. Hänestä tulee omien opintojensa subjekti.

Tuetun oppisopimuskoulutuksen näkökulmasta olisi mielenkiintoista pohtia, voitaisiinko JOPO-toiminnasta ottaa mallia. Esimerkiksi oppilaitoksissa voitaisiin järjestää oppisopimuskoulutukseen valmistavaa pienryhmävalmennusta, jossa pääpaino olisi opettajan ja opiskelijan sekä nuorten keskinäisen luottamuksen rakentamisessa. Työelämäoppimisen aikana luokka voisi tarjota nuorille kotipesän, jossa voitaisiin yhdessä jakaa ja reflektoida työssä saatuja kokemuksia opettajan johdolla.

Väitöskirja on luettavissa osoitteessa

https://ir.stthomas.edu/cgi/viewcontent.cgi?article=1104&context=caps_ed_lead_docdiss

Suomessa tutkittua

JOPO-luokkien toimintaa kuvattiin ja hankkeen vaikuttavuutta arvioitiin lukuvuoden 2007-2008 (Manninen, Jyri ja Saara Luukannel (2008) Joustava perusopetus- JOPO -toiminnan vaikuttavuuden arviointi. Opetusministeriön julkaisuja 2008:36). Käytän sitä hyväksi seuraavassa esityksessä.

JOPOssa kehitetään perusopetuksen vuosiluokkien 7-9 opetukseen uudenlaisia oppilaiden yksilöllisistä tarpeista lähteviä toiminnallisia opiskelumenetelmiä, pienryhmäopetusta, työpaikkaopiskelua sekä erilaisia oppimisympäristöjä hyödyntäviä lähestymistapoja. Peruskoulun suorittamista ja toiselle asteelle siirtymistä tuetaan myös moniammatillisen yhteistyön, varhaisen puuttumisen ja tehostetun koti – koulu -yhteistyön avulla.

JOPO-toiminta on organisoitu koulussa pienryhmiksi, joissa toimii opettaja ja työpari. Opettajilla on yleensä erityisluokanopettajan tai erityisopettajan koulutus. Työparit ovat kunnan nuorisotoimen palkkaamia nuorisotyöntekijöitä, nuoriso-ohjaajia, yhteisöpedagogeja tai koulunkäyntiavustajia.

JOPOssa onnistumista selitti enemmän oppilaan tausta ja elämäntilanne kuin tiettyjen toimintamallien soveltaminen JOPO-ryhmässä.  JOPOsta hyötymättömien kohdalla vaikea perhe- ja elämäntilanne oli pääsyy siihen, ettei oppilas saanut opintoja käyntiin edes JOPOn tuella. Eniten ja vähiten JOPOsta hyötyneitä erotti pääasiassa se, miten paljon oppilas osallistui perinteisestä työskentelystä poikkeavaan toimintaan. JOPOsta eniten hyötyneet osallistuivat useita päiviä enemmän erityisesti leireille ja työpaikkaopiskeluun.

JOPO-toiminnan vakiinnuttamista vaikeuttaa sen vaatimat lisäresurssit ja kuntien taloudellinen tilanne. JOPOssa kehitettyjen toimintamallien levittäminen muuhun perusopetukseen vaatii koulujen toimintakulttuurin ja oppiainekeskeisyyteen liittyvien rakenteellisten tekijöiden kehittämistä.

Bonafield-Piercen mukaan jotkut hänen haastattelemansa JOPO-opettajat olivat sitä mieltä, että nykyinen peruskoulun opetussuunnitelma ja siihen sisältyvä oppiainerajat ylittävä ilmiöpohjainen projektioppiminen on saanut vaikutteita JOPO-toiminnasta.

Tuore väitöstutkimus kysyy: Toimivatko erityisen tuen toimintaprosessit oppisopimuskoulutuksessa ja miten menetelmiä voidaan kehittää?

Kirjoittanut Annukka Norontaus

Jorma Käyhkö väitöstilaisuudessaan 12.10.2018
Jorma Käyhkön väitöstilaisuudessa 12.10.2018 vasemmalta oikealle vastaväittelijä Kari Viinisalo, kustos Helinä Melkas, väittelijä Jorma Käyhkö ja vastaväittelijä Johanna Lasonen.

Jorma Käyhkön väitöskirja (2018) ”Erityisen tuen toimintaprosessien nykytila ja kehittäminen suomalaisessa oppisopimuskoulutuksessa” tarkastettiin Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa Lahdessa perjantaina 12.10.2018. Väitöstilaisuudessa vastaväittäjinä toimivat professori Johanna Lasonen sekä filosofian tohtori, psykologi Kari Viinisalo, kustoksena toimi professori Helinä Melkas. Käyhkön väitöstutkimuksessa tarkastellaan oppisopimuskoulutuksen järjestäjien menetelmiä ja toimenpiteitä, joita käytetään työpaikoilla ja oppilaitoksissa erityisopetuksen sekä erityisten opetus- ja ohjausjärjestelyjen toteuttamisessa. Tutkimus kuvaa suomalaisten oppisopimusorganisaatioiden tuki- ja ohjausjärjestelyjen toimintaprosesseja sekä erityisen tuen toteutumista. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, onko kaikilla erityistä tukea tarvitsevilla oppisopimusopiskelijoilla mahdollisuus saada omien yksilöllisten tarpeidensa mukaista koulutusta.

Väitöstilaisuuden aikana 12.10.2018 tunnelma oli tiivis ja intensiivinen. Alkupuheessa eli lektiossa väittelijä nosti esiin tutkimuksen keskeisiä kysymyksiä ja tutkimustuloksia sekä tutkimuksen teoreettistä viitekehystä. Lisäksi väittelijä kiinnitti huomiota työelämän muutoksiin mm. digitalisaatioon, globalisaatioon, muuttoliikkeeseen sekä työtehtävien poistumiseen ja uusien syntymiseen. Nämä kaikki vaikuttavat suoraan myös oppisopimuskoulutukseen, jossa koulutus ja oppiminen toteutuvat aidossa työelämässä. Oppisopimuskoulutus on tutkimuksen kohteena melko vaikea tai moniulotteinen. Esimerkiksi kasvatustiede ei täysin tunnista sitä omakseen kiinteän työpaikkasidonnaisuuden vuoksi, yritystalouden ja yritysten liiketoiminnan osalta se nivoutuu taloustieteisiin ja työllisyyspolitiikan kautta yhtymäkohtia syntyy yhteiskuntatieteisiin.

Tutkimusaineisto Käyhkön väitöstutkimuksessa on kerätty kolmella eri menetelmällä: kysely, haastattelu ja osallistuva havainnointi. Tutkimusaineisto on koottu kahdessa eri vaiheessa vuosien 2013–2015 aikana. Tutkimukseen osallistui 151 erityisen tuen tarpeen tunnistamiseen tai tukitoimien toteuttamiseen perehtynyttä henkilöä, jotka kaikki edustivat suomalaisia oppisopimuskoulutuksen järjestäjiä. Laaja ja monipuolinen tutkimusaineisto kuvaa suomalaisten oppisopimusorganisaatioiden tuki- ja ohjausjärjestelyjen toimintaprosesseja sekä erityisen tuen toteutumista työpaikoilla ja oppilaitoksissa.

Tutkimustulokset tuoreessa väitöstutkimuksessa osoittavat, että oppisopimuskoulutuksen järjestäjillä on huomattavia eroja erityisten tukitoimien ja erityisopetuksen järjestämisessä. Nämä erot ja puutteet aiheuttavat oppisopimuskoulutuksen laadun vaihtelua ja pienentävät koulutuksen läpäisyastetta. Oppisopimuskoulutuksen tutkintojen suorittamisprosentit eivät tilastojen valossa ole valtakunnallisesti erityisen korkealla tasolla Suomessa.

Tutkimusaineiston perusteella voidaan sanoa, että suurimmalla osalla oppisopimuskoulutuksen

järjestäjiä puutteita seuraavista kokonaisuuksista:

  • osaamista tunnistaa erityisen tuen tarve
  • rakenteet ovat puutteelliset tai epäselvät
  • testeistä ja tuesta kieltäydytään (opiskelijat)
  • resurssit erityisen tuen tunnistamiseen
  • ei tarvetta erityiselle tuelle
  • asenne erityisen tuen tarpeelle

Käyhkön väitöstutkimuksessa (2018) ilmeni, että oppisopimuskoulutuksen järjestäjät tiedostavat puutteet tuki- ja ohjausjärjestelyjen prosesseissa. Suurimmalla osalla oppisopimuskoulutuksen järjestäjistä on erilaisia kehittämishankkeita tai -toimenpiteitä asian korjaamiseksi, joiden avulla tilanne on mennyt parempaan suuntaan. Näistä huolimatta oppisopimuskoulutuksen järjestäjät kokevat, että he eivät tällä hetkellä pysty tarjoamaan kaikille opiskelijoille heidän tarpeitaan ja edellytyksiään vastaavaa koulutusta. Tämä tarkoittaa, että koulutuksellista tasa-arvoa ei kaikilta osin pystytä toteuttamaan.

Kehittämisehdotuksina ja suosituksina Käyhkö (2018) toteaa, että oppisopimuskoulutuksen järjestäjillä tulee olla riittävä osaaminen ja resurssi erityisen tuen tarpeen tunnistamiseen. Oppisopimusopiskelijan erityistä tukea koskeva suunnitelma on usein laadittu niin, että se kattaa vain oppilaitosympäristössä tapahtuvan opiskelun. Oppisopimuskoulutuksessa se ei kuitenkaan riitä, vaan erityisen tuen tarve ulottuu myös opiskelijan työpaikalle ja se tulee huomioida, ohjausta ja tukea tarvitaan usein myös työpaikalla. Oppisopimuskoulutuksen järjestäjillä on käytössä erilaisia keinoja ja menetelmiä erityisen tuen tarpeen toteuttamiseksi, mutta niitä ei välttämättä osata käyttää. Käyttöön ottaminen edellyttää osaamisen vahvistamista sekä rakenteisiin puuttumista. Erityistä tuke tarvitsevaa oppisopimusopiskelijaa ei voida tunnistaa yhteen kaavaan tai muottiin, vaan erityisen tuen tarpeet voidaan jakaa kolmeen eri tarpeeseen: elämänhallintaan, oppimiseen sekä terveyteen liittyvät tarpeet. Nämä kolme tarvetta muodostavat ns. oppisopimusopiskelijan negatiivisen kierteen (Käyhkö, 2018, 185). Tämä tarkoittaa, että koulutuksen alussa tai sen aikana mikä tahansa ensimmäinen tuen tarve johtaa helposti toisen tuen tarpeeseen jne. Tarpeisiin puuttuminen vähentää opintojen keskeyttämistä ja lisää läpäisyä. Toisaalta, tarvittavia tukitoimia on vaikea havaita heti koulutuksen alussa. Käyhkö totesi väitöstilaisuuden aikana, että erityisen tuen tarpeet tulevat esiin usein vasta koulutuksen lähdettyä käyntiin. eikä puutteita haluta käsitellä heti kun työllistyy. Oppimiseen ja ohjaukseen liittyvien tukitoimien selkeyttäminen ja suuntaaminen opintojen alussa ja sen aikana myös oppisopimuskoulutukseen on erityisen tärkeää, koska näillä on vaikutuksia opintojen keskeyttämisen vähenemiseen ja läpäisyn lisääntymiseen. Tärkeää olisi järjestää opetusta niin, että kaikille löytyisi sopiva tapa oppia.

Lähteet

Käyhkö, J. 2018. Erityisen tuen toimintaprosessien nykytila ja kehittäminen suomalaisessa oppisopimuskoulutuksessa, Acta Universitatis Lappeenrantaensis 810. Lappeenranta: Lappeenrannan teknillinen yliopisto.

Jorma Käyhkön väitöstilaisuus, Lappeenrannan teknillinen yliopisto, 12.10.2018 klo 12, Mukkulan kartano, Lahti

Miten voin vaikuttaa hyvään työpaikkaoppimiseen?

HOT III seminaariTampere 2018 kuvassa Laura Pylväs
HOT III seminaari Tampereella 2018. Tulkintafoorumin alusti KM Laura Pylväs.

Tänä vuonna HOT järjestettiin Tampereella Teknillisen yliopiston Kampusklubin tiloissa. Tampereen kaupunki, Tampereen yliopisto ja Teknillinen yliopisto ovat ilmeisen virkeitä oppisopimuskoulutuksen ja ammatillisen osaamisen tutkimuskeskuksia. Hankkeista mainittakoon kasvatustieteellisen tiedekunnan NeMo 2 (Next Move) hanke, jossa tutkitaan ammatillista asiantuntijuutta, työelämäosaamista ja työpaikkaa oppimisympäristönä oppisopimuskoulutuksessa. HOT -tulkintafoorumin suunnitteluun osallistuivat tälläkin kertaa myös Haaga-Helian ammattikorkeakoulu ja Oppisopimuskummit ry.

Oppilaitosmuotoisen ja oppisopimuskoulutuksen kehittämisen haasteita

Tulkintafoorumin alusti KM Laura Pylväs, joka väittelee kuluvan kuun 24. päivänä aiheenaan asiantuntijuuden kehittyminen ammatillisessa koulutuksessa. Hän nosti esiin väitöskirjastaan seuraavia näkökohtia.

Lähtökohtaisesti ammatillinen koulutus tarjoaa opiskelijoille riittävät valmiudet toimia ammatissa. Työelämäyhteistyö tukee opiskelijoiden kokonaisvaltaisen ammatillisen osaamisen kehittymistä ja edesauttaa työelämään siirtymistä. Oppilaitosmuotoisen koulutuksen keskeisenä kehittämiskohteena on työelämäverkostojen lisääminen ja monipuolistaminen.

Oppisopimuskoulutus sopii niille opiskelijoille, jotka pystyvät itsenäiseen (itseohjautuvaan) oppimiseen, sillä työpaikoilla nähdään ajan, resurssien ja pedagogisten puutteiden rajoittavan mahdollisuuksia yksilölliseen ohjaukseen. Tätä havaintoa tuki myöhemmässä keskustelussa esiin noussut yritysedustajan kertomus, jonka mukaan hän oli saanut nuhteita siitä, että oli käyttänyt liikaa aikaa opiskelijoiden työssäoppimisen suunnitteluun.

Tutkijan mukaan oppisopimuksessa tulisi kehittää työpaikalla tapahtuvan oppimisen pedagogiikkaa ja vahvistaa opiskelijoiden itsesäätelyvalmiuksia ammattialakohtaisen osaamisen rinnalla. Itsesäätely liittyy tässä sellaisiin tekijöihin kuten motivaatio, oppimisstrategiat, ajan- ja resurssienhallinta ja itsearviointi. Ammatillisen huippuosaajan nähtiin erottuvan muista ammattiosaajista erityisesti itsesäätelyvalmiuksiensa puolesta.

Pylväksen tutkimus on merkittävä puheenvuoro ammatillisen ja oppisopimuskoulutuksen käytännön kehittämiseen liittyvässä keskustelussa.

Tarinateatteri ja keskustelu

HOT -tulkintafoorumin yksi johtava ajatus on käyttää taiteen keinoja oppimisen tarkastelussa. Tampereen foorumissa tarinateatteri rakensi sketsejä osallistujien esittämien työpaikkaoppimisen kysymyksistä, ja näin elävöitti sekä laajensi aiheen kokemuksellista käsittelyä.

Foorumin iltapäivä käytettiin osallistujien valitsemien kysymysten pohdintaan ryhmissä. Foorumiin osallistunut opiskelija keräsi pienryhmän keskustelemaan palautteen merkityksestä oppimiselle. Ryhmässä todettiin, että palaute ymmärretään usein kapea-alaisesti kehityskeskusteluna tai työsuorituksesta annettavana sanallisena kommentointina. Kuitenkin opiskelija saa jatkuvaa palautetta myös sen kautta, miten hän kokee työpaikkaohjaajan ja opettajan sekä muiden työyhteisön jäsenten kohtelevan häntä. Palautetta on myös se, mitä opettaja jättää tekemättä. Esimerkiksi opettaja, joka ei käy työpaikalla katsomassa opiskelijaa, antaa tällä vahvaa viestiä opiskelijalle.

Päivän tapahtumien tulkinta

  1. Juuri nyt on ammatillisen koulutuksen momentum. Lainsäätäjä on tehnyt tehtävänsä ja antanut koulutuksenjärjestäjille laajat mahdollisuudet järjestää koulutusta joustavasti yhdessä työelämän kanssa. Yritykset ovat lähdössä mukaan, jos oppilaitokset ottavat yritykset asiakkaiksi. Esimerkiksi Suomen Yrittäjät on huolissaan noususuhdanteen aiheuttamasta työvoimapulasta. Pk-yritysbarometrin mukaan 14 prosenttia yrityksistä pitää osaavan työvoiman puuttumista merkittävänä kasvun esteenä! Suomen Yrittäjät ovatkin palkanneet OKM:n tuella kaksi asiantuntijaa. Heidän tehtävänään on tiedottaa, neuvoa ja auttaa yrityksiä ja yrittäjiä käyttämään hyväksi ammatillisen koulutuksen reformin tarjoamia moninaisia uusia mahdollisuuksia henkilöstön kouluttamiseen. Vastaavaa viestiä kertoo Elinkeinoelämän keskusliitto.

    Nyt koulutuksenjärjestäjien johdon tehtävänä on ottaa koppi yritysten valmiudesta yhteistyöhön. On vahvistettava yhteistä näkemystä siitä, miksi ja miten yritysten kannattaa olla mukana kouluttamassa. Reformi lähtee nousukiitoon ja opettajat saavat edellytykset vaikuttavan työpaikkaoppimisen rakentamiseen yhdessä työpaikkojen kanssa, kun sekä oppilaitos- että yritysjohdolla on riittävän yhtenäinen näkemys, että ammatillinen koulutus on investointi eikä vain kuluerä.

 

  1. Opettajuuden osalta uusi työelämän kanssa tehtävä koulutusyhteistyö merkitsee merkittävää muutosta. Jos yritystä lähestyy ”tutkintovaatimukset edellä”, niin silloin vastauksena on puhe bisneksestä. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. On osattava asettua sekä työnantajan että työssä oppivan opiskelijan asemaan, ja neuvoteltava työpaikkakoulutuksesta niin, että kaikki kokevat hyötyvänsä. Oppimisen ja opettajan kannalta on tärkeää, että työpaikka tulee tehokkaaksi oppimisen resurssiksi. Tämä puolestaan edellyttää, että autamme työpaikkoja näkemään omat pedagogiset piilevät mahdollisuutensa.

 

Kari Viinisalo
oppisopimuskummi, Hot-verkoston jäsen

Oppisopimuskoulutus voisi tarjota erityisopiskelijoille mahdollisuuden osallisuuteen yhteiskunnassa ja työpaikoille

Vammaisten sijoittumisessa työpaikoille on merkittäviä esteitä

Syyskuussa 2017 Oulun yliopistossa tarkastetun väitöskirjani Osallinen, syrjässä, marginaalissa onnellinen? Tutkimus oppisopimuskoulutuksen erityisopiskelijoista Suomessa ja Saksassa tulokset osoittavat, että vammaisten ja heihin verrattavien pitkäaikaissairaiden sijoittumisessa avoimille työmarkkinoille on maassamme merkittäviä esteitä, huolimatta muun muassa YK:n vammaisten oikeuksien sopimuksen.

Työmarkkinajärjestöjen ja työpaikkojen kielteiset asenteet ”erilaisia” työnhakijoita kohtaan ovat niistä silmiinpistävin. Asenteiden takana on yleisesti vallalla oleva käsitys, että vammainen on aina työnsä suhteen osatyökykyinen. Tämä ei pidä paikkaansa. Vammaisten joukossa on sen sijaan meitä tavallisia mutta myös huippuammattilaisia ja kaikkia siltä väliltä.

Saksassa työyhteisöjen asenteet ovat vähitellen muuttuneet entistä myönteisempään suuntaan, kiitos maassa laajasti käytössä olevan oppisopimuskoulutuksen ja niin kutsutun kiintiölain. Lain mukaan vähintään 20 työntekijää työllistävän yrityksen tai muun työyhteisön on työllistettävä vammaisen statuksen omaavia vähintään 5 prosenttia työvoimastaan. Mikäli työyhteisö ei täytä lainkohtaa, se joutuu maksamaan kuukausittaista sakkomaksua vammaisten työ- tai toimintakeskusten ylläpitämiseen.

Maassamme käytävässä nuorten ammatillista koulutusta koskevassa ei juurikaan ole tullut esille, että meillä on tuhansia työkykyisiä vammaisia tai heihin verrattavia pitkäaikaissairaita henkilöitä, joille oppisopimuskoulutus voisi tarjota mahdollisuuden osallisuuteen yhteiskunnassa ja työpaikoille erään keinon täyttää monilla aloilla jo vallitsevaa työvoimapulaa.

Oppisopimuskoulutus voisi tarjota erityisopiskelijoille mahdollisuuden osallisuuteen yhteiskunnassa ja työpaikoille

Ammatillisen koulutuksen menetelmiin kuuluvan oppisopimuskoulutuksen kehittämistyö on ollut vaihtelevaa, vaikka oppisopimuskoulutus on sinänsä ollut jo pitkään mahdollista useilla koulutuksen asteilla ja aloilla. Sen käyttäminen erityisopiskelijoiden ammatillisessa koulutuksessa on kuitenkin ollut todella vähäistä, lähinnä pienimuotoista kokeilu- ja kehittämistoimintaa.

Oppisopimuskoulutus on keskimäärin kolme vuotta kestävä, suurimmaksi osaksi työpaikalla ja työsuhteessa tapahtuva ammatillisen koulutuksen menetelmä. Työpaikalle nimetään opintojen ohjaamisesta vastaava työpaikkakouluttaja. Opiskelija suorittaa samanaikaisesti teoriaopintoja ammatillisessa oppilaitoksessa. Toiminnan organisoinnista vastaavat julkishallinnolliset oppisopimustoimistot. Opiskelija saa yleensä minimipalkkaa vastaavaa palkkaa. Työnantaja saa osan kuluista yhteiskunnalta koulutuskorvauksena. Vammaisen opiskelijan kohdalta yhteiskunnan vastaantulo kustannusten osalta on merkittävä.

Tutkimustyötäni varten haastattelin yhteensä 30 suomalaisen ja saksalaisen oppisopimuskoulutuksen avulla ammattiin valmistunutta vammaista henkilöä. Suurin osa heistä oli nuoria aikuisia. Haastatellut edustivat useita eri vammais- ja pitkäaikaissairauksien ryhmiä. Kaikkien toimintakyky ja soveltuvuus oppisopimuskoulutukseen oli todennettu ennen koulutukseen hyväksymistä. Suurin osa heistä oli sijoittunut koulutuksen jälkeen työsuhteeseen joko kokopäivä- tai osa-aikatyöhön. Useimmat suomalaiset työskentelivät siivous- ja puhdistusalalla, muut maatalous- ja puutarhatehtävissä sekä käsi- ja pienteollisuus-, sosiaali- ja terveys- tai keittiöalalla. Yksi oli jäänyt koulutuksen jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle ja toinen oli työttömänä työnhakijana. Muutamat haastatellut olivat sijoittuneet palkattomaan, ei-työsuhteiseen avotyöhön normaaleille työpaikoille tai vammaisten työkeskuksiin.

Oppisopimuskoulutus ja sitä kautta työllistyminen avoimille työmarkkinoille edistävät vammaisten ja heihin verrattavien pitkäaikaissairaiden yhdenvertaisuuden sekä arjen hyvinvoinnin kokemuksia. Saksalaisten haastateltujen joukossa oli niin vaikeavammaisia, että oppisopimuskoulutuksen tarjoamat mahdollisuudet vammaisten työllistymiseksi valaistuivat minulle jo sen vuoksi. Vaikuttavinta oli tavata vaikeavammaisia suurten auto- ja lentokonetehtaiden ”edelläkävijöitä”. He olivat ensin murtaneet työpaikan asennemuurin, vammaiseen työnhakijaan epäilevät tai kielteiset asenteet, ja olivat sen jälkeen saaneet työkavereikseen muita vertaisiaan. Ensimmäinen kuuro työntekijä suurella lentokonetehtaalla oli ”vetänyt perässään” jo 20 muuta viittomakielistä työntekijää samaan työyhteisöön. Tutkimuksen osanottajat toivoivat, että työnantajat katsoisivat heidän vammaisuutensa ”taakse” eli vahvuuksiinsa ja voimavaroihinsa. Monet olivat selkeästi valoisia onnistujia. Työ, myös osa-aikainen, on heille nyt tärkeä arjen jäsentäjä, mahdollistaa sekä tyydyttävän toimeentulon että tulevaisuuden myönteisen suunnittelun.

 

Marja Irjala 2017Marja Irjala

marja.irjala (@) gmail.com

Kasvatustieteen tohtori, ekonomi

Oulu

Oppisopimuksella onnelliseksi – Tutkimus Suomesta ja Saksasta 2017

Oppisopimuksella onnelliseksi

Järjestöneuvos Marja Irjalan väitöskirjan (2017) aiheena on ”Osallinen, syrjässä, marginaalissa, onnellinen? Tutkimus oppisopimuskoulutuksen opiskelijoista Suomessa ja Saksassa”.  Väitöskirjan väitöstilaisuus keräsi 22.9.2017 Oulun Yliopistolla salin täyteen kiinnostuneita kuulijoita. Irjalan tutkimus käsittelee vammaisten, pitkäaikaissairaiden tai osatyökykyisten työllistymistä oppisopimuskoulutuksella. Väitös myös tulkittiin viittomakielelle. Vastaväittäjä professori Joel Kivirauma totesi, että väitöskirja on mielenkiintoinen ja sitä on miellyttävä lukea. Irjalan laaja kokemus vammaistyön järjestötoiminnasta näkyykin tutkimuksessa. Tutkimustuloksiin ja omaan mittavaan kokemukseen perustuen tutkija ottaa paikoin vahvasti kantaa asioihin.

Annukka Norontaus Marja Irjala Jorma Käyhkö
Kuvassa keskellä Marja Irjala ja häntä onnittelemassa oppisopimustutkijat Annukka Norontaus ja Jorma Käyhkö.

Irjala haastatteli sekä Suomessa että Saksassa kaikkiaan 30 eri tavoin vajaakuntoista henkilöä, jotka olivat päässeet oppisopimuskoulutukseen. Haastattelut tehtiin neljällä kielellä: suomeksi, saksaksi sekä näiden molempien viittomakielillä. Tutkijan lähtökohtana oli, että oppisopimuskoulutus tarjoaa vammaisille ja muille erilaisille oppijoille väylän työllistyä avoimille työmarkkinoille.

Pääsy oikeaan työhön ja oikeaan työpaikkaan merkitsee vammaiselle paljon. Kuuluminen työyhteisöön antaa tunteen, että olen tarpeellinen ja tasaveroinen ihminen. Lisäksi työstä saatu korvaus parantaa toimeentuloa. Näin työllistyminen avoimille työmarkkinoille päästää ihmisen henkisestä ja aineellisesta köyhyysloukusta. Myös yhteiskunta hyötyy siitä, että kaikkien ihmisten potentiaali saadaan työelämän käyttöön. Irjala toteaakin, että oppisopimuskoulutus ja siihen liittyvä työllistyminen paransivat vammaisten elämänlaatua ja sai heidät parhaimmillaan tuntemaan itsensä onnelliseksi.

Tuettu oppisopimuskoulutus

Oppisopimuskoulutusta on kehitetty molemmissa maissa, Suomessa ja Saksassa, vastaamaan erityistä tukea tarvitsevien tarpeita. Vammaisten lisäksi tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi maahanmuuttajat, pitkäaikaistyöttömät ja syrjäytymisvaarassa olevat nuoret. Puhutaan tuetusta oppisopimuskoulutuksesta. Siinä työnantajalle, ja tarvittaessa myös opiskelijalle, tarjotaan taloudellisia tukimuotoja. Mutta merkittävin on ns. kolmannen osapuolen mukanaolo.  Työhönvalmentaja tai mentori tukee opiskelijaa hänen oppisopimuspaikan haussaan, opinnoissaan, työnantajaa työssä oppimisen ohjauksessa ja molempia osapuolia erilaisissa hallintoon liittyvissä kysymyksissä. Irjalan mukaan tällainen ”vierellä kulkija” on tärkeä tuetun oppisopimuskoulutuksen onnistumisen kannalta. Hänen mukaansa yksi työhönvalmentaja voi ohjata samanaikaisesti noin kuutta opiskelijaa. Tutkimuksessa ei varsinaisesti käsitellä tuettua oppisopimusta kustannus-hyöty –näkökulmasta, mutta voidaan todeta, että yksi lopullisesti työelämästä syrjäytynyt nuori maksaa eräiden laskelmien mukaan yhteiskunnalle yli miljoona euroa (1 M€). Tässä voi todeta, että Oppisopimuskummit ry:n yhtenä periaatteena on juuri tällainen kolmannen osapuolen tarjoama tukitoiminta.

Tuettu oppisopimuskoulutus istuu paremmin Saksan koulutuspoliittiseen kulttuuriin

Saksassa on vuosisataiset perinteet ammatillisesta oppimisesta työpaikoilla. Tähän on liitetty vuonna 1917 ensimmäisen maailmansodan aikana ns. kiintiövelvollisuus yrityksille. Lain mukaan yrityksen tulee työllistää vammaisia niin, että heitä on viisi prosenttia koko työvoimasta. Mikäli yritys ei täytä tätä velvoitettaan, seuraa siitä sanktio. Tämä laki on edistänyt merkittävästi vammaisten pääsyä oppisopimuskoulutukseen ja sitä kautta työhön. Oppisopimuskoulutuksella ja kiintiölailla voidaankin Irjalan mukaan edistää merkittävästi Yhdistyneiden Kansakuntien ja UNESCON piirissä kehitettyä ajatusta inklusiivisesta kasvatuksesta ja yhteiskunnasta, jonka mukaan kaikilla vammaisilla on oikeus kuulua tavallisiin yhteisöihin sen sijaan, että heidät sijoitettaisiin omiin erillisiin laitoksiin kuten työkeskuksiin. Irjala esittääkin, että meillä pitäisi panostaa Saksan tavoin oppisopimuskoulutuksen laajentamiseen myös vammaisille sekä harkita vastaavaa kiintiölainsäädäntöä. Kun katselee saksalaisten yritysten kilpailukykyä ja menestystä maailmantaloudessa, niin ei voi välttyä ajatukselta, että tällainen työyhteisöjen kyky sietää erilaisuutta, on omiaan vahvistamaan kilpailukykyä. Tässä meillä olisi ilmeisen paljon tehtävää Suomessa. Suomalaisen työn liiton helmikuussa 2017 teettämän tutkimuksen mukaan vain kolmannes vastanneista katsoi, että erilaisuus on hyväksyttyä työpaikoilla (Länsiväylä 23.-24.9.2017).

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa…

Taloudellisen maanpuolustuksen kurssilla tänä syksynä Sixten Korkman viittasi vanhaan lastenlauluun ”Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa” luodessaan katsausta eräisiin maamme yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Lukiessa Irjalan tutkimusta ja hänen tekemiään koulutuspoliittisia johtopäätelmiä, tuo lastenlaulu tulee eittämättä mieleen. Oppisopimuskoulutuksen osalta jää pohtimaan muun muassa seuraavaa kysymystä. Saksassa vammaisten ja muiden erilaisten oppijoiden oppisopimuskoulutusta on kehitetty lainsäätäjän ja työelämän kanssa yhteistyön hengessä, mutta miksi näin ei ole tehty Suomessa? Miksi meillä tehdään näennäiskehittämistä, mitä Irjala pitää keskeisenä kehittämisen ongelmana? Tällä hän viittaa siihen, että toimintaa pyöritetään projektirahoituksella, jonka tulokset eivät johda hyvien käytäntöjen vakinaistamiseen vaan uusien projektien ja työryhmien perustamiseen.

Irjalan yksi merkittävä avaus on, että ammatilliset erityisoppilaitokset voisivat muodostaa tuetun oppisopimuskoulutuksen kehittämisverkoston. Pidän ehdotusta harkinnan arvoisena.

Tutkimuksen anti oppisopimuskoulutukselle

Väitöstyö tuo maamme harvalukuiseen oppisopimuskoulutuksen akateemiseen tutkimukseen merkittävän lisän. Se on myös vaikuttava puheenvuoro sosiaalisesti tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan puolesta.

Suomessa oppisopimuskoulutus on ollut 1990 –luvulta lähtien vaihtoehtoinen ja tasa-arvoinen ammatillisen koulutuksen muoto, joka täydentää ammatillisten oppilaitosten tarjoamaa koulutusta. Nyt tehtävän ammatillisen koulutuksen reformin myötä kaikki ammatillinen koulutus sisältää merkittävän määrän työpaikalla tapahtuvaa oppimista, joka tapahtuu yritysten kanssa tehtävän koulutussopimuksen muodossa. On sanottu, että nykyinen oppisopimus eroaa koulutussopimuksesta vain siinä, että edelliseen liittyy työsopimus. Irjalan mukaan saksalainen oppisopimus on itse asiassa koulutussopimus ja opiskelija on työpaikalla opiskelijan roolissa. Oman kokemukseni mukaan tämä pitää suuressa määrin paikkansa. Erään EU-projektin yhteydessä havaitsimme walesilaisten kollegojemme kanssa, että Saksassa oppisopimusopiskelija nähtiin enemmän työssä oppijana kun taas meillä ja Englannissa häneen suhtaudutaan pikemmin työntekijänä ja vasta toissijaisesti opiskelijana.

Opiskelijan kokeman yhdenvertaisuuden ja yhteisöllisen inkluusion näkökulmasta Irjala näkee Suomen työsopimusperusteisuuden myönteisenä asiana. Saksalaisen oppisopimuskoulutuksen vahvuutena on se, että yritykset toimivat aktiivisina koulutuspalveluiden tuottajina.

Oppisopimuskoulutus on tällä hetkellä maailmalla kysyttyä, koska se helpottaa nuorten siirtymistä työelämään, luo työpaikkoja ja edistää yritysten kilpailukykyä. Sen lisäksi se on Irjalan mukaan keskeinen keino tarjota myös vammaisille ja muille syrjäytymisvaarassa oleville mahdollisuus rakentaa itselleen työkansalaisuuden identiteetti ja siten parempi elämä.

Oppisopimuskoulutuksen näkökulmasta Irjala on tehnyt ansiokkaan työn vertailemalla Suomen ja Saksan oppisopimuskoulutusjärjestelmiä ja näiden maiden tuetun oppisopimuskoulutuksen malleja. Tähän vertailuun olisi mielestäni kaikkien oppisopimuskoulutuksesta kiinnostuneiden hyvä perehtyä.

Irjalan väitöskirja (2017) löytyy osoitteesta http://urn.fi/urn:isbn:9789526216003

Kari Viinisalo
oppisopimuskummi